Pauliina Parhiala kirjoittaa blogisarjan, joka kuvaa IPC-menetelmän alkumatkaa Espoossa entisen koulupsykologin silmin. Pauliina toimi Espoon IPC –hankkeessa hanketyöntekijänä sekä koordinoi hankkeeseen kuulunutta tutkimusta.

Mihin Espoon hankkeesta on päädytty? 4/4

Näin korona-ajan pitkittyessä nuorten mielenterveyden nykytila ei yllätä. Joka puolella on uutisoitu nuorten mielenterveyden hoidon resurssien puutteellisuudesta. Sama pula koskee opiskeluhuoltoa ja vaikeasti oireilevien nuorten hoitoon pääsyn vaikeus ruuhkauttaa sitä edelleen. Asiakasjonot tukea tarjoavien ovien takana ovat kasvaneet jokaisessa nuoren mielenterveyden hoitopolun kohdassa perustasolta erikoissairaanhoitoon. Opiskeluhuollossa on paikoin rajattu käyntimääriä viiteen, jopa kolmeen tapaamiseen. Tapaamistiheys voi olla 3–4 viikon välein. Näiden käyntien jälkeen edessä on jatkohoitoon ohjaus, mikäli käynnit eivät ole nuoren tilannetta parantaneet. Osa työntekijöistä alkaa ymmärrettävästi olla huolissaan tuen riittävyydestä.

Harvoin toteutuvat tapaamiset tarkoittavat enemmänkin arviointia ja selvittelyä kuin tavoitteellista työskentelyä. Harvajaksoisuutta perustellaan usein pitkillä jonoilla: ”Kun ei aika riitä ja laki edellyttää ajan tarjoamista tietyssä ajassa.” Tällöin apu osuu kyllä yhteen kohtaan, mutta tuki ei ole riittävää. Toisaalta strukturoidun intervention ei kaikkialla edes ajatella kuuluvan kouluun. Tällöin korostetaan opiskeluhuollon ennaltaehkäisyn näkökulmaa niin, että eteenpäin lähettämisen kulttuuri säilyy.

On helppo ymmärtää opiskeluhuollon työntekijöiden tuntema valtava paine. Sitten ratkaisuksi tarjotaan IPC mallia, joka vaatii työn tiivistämistä ja mahdollisuutta kalenteroida määrämittaisia tukijaksoja. IPC:n mukaisesti olisi tarjottava tuki lieväoireisillekin, kun samaan aikaan akuutissa hädässä oleviakin pitäisi auttaa. Eikä IPC:kään ole mikään ihmelääke pelastamaan nuorten mielenterveyttä. Miksi siis nähdä vaivaa ja uurastaa uuden menetelmän opettelemiseksi?

Ratkaisuna tähän hoidon puutteeseen tarjotaan useimmiten henkilöresurssien lisäämistä, mikä on varmasti ajankohtaisesti tarpeellista ja onneksi lisäyksiä on osittain myös saatu. Toisaalta sekään ei koko pulmaa ratkaise. Jossain kohtaa on käännyttävä ja katsottava peiliin jokaisessa hoitopolun kohdassa. Monin paikoin uusia ratkaisuja onkin löydetty kuten Keski-Pohjanmaalla, jossa yhteistyö erikoissairaanhoidon ja koulun välillä on saatu toimimaan (Kokkolassa keksittiin keino tarttua nopeasti nuorten mielenterveysongelmiin – palkittua toimintaa on kyselty jo muuallekin | Yle Uutiset | yle.fi). Uusia näkökulmia siis tarvitaan. Sitä tarjoaa myös IPC. Se ei siis ole pelkästään uusi työkalu pakkiin, vaan kokonainen ajattelutapa opiskeluhuollon ennaltaehkäisevään työhön. IPC:n avulla nuori oppii uusia taitoja, joiden avulla masennusoireilun pahenemista ja mahdollista uusiutumista myöhemmin voidaan ennaltaehkäistä. Opiskeluhuollossa kohdataan yhä enenevässä määrin nuoria, joiden tilannetta on hyvä pysähtyä arvioimaan ja samanaikaisesti tarjota heille tiivistä, määrämittaista ja kohdistettua tukea.

Jo Espoon pilotti teki näkyväksi sen, että tavanomaisen opiskeluhuoltotyön sisältö on tyypillisesti työntekijästä riippuvaista. Nyt ensimmäistä kertaa yksilötyöhön koulutetaan yhtenäinen menetelmä. Onhan se hienoa, kun kouluihin tuodaan jotain sellaista, mikä koskettaa Ivalosta Joensuuhun, Kuortaneelta Hollolaan ja Pälkäneeltä Porvooseen - läpi koko Suomen. Yhteisesti käytössä olevat menetelmät madaltavat nuorten kynnystä hakea tukea ja lisäävät yhdenvertaisuutta. Myös koulun sisäinen yhteistyö paranee samoin kuin yhteistyö koulun ulkopuolisten hoitotahojen kanssa.

Pauliina Parhiala