18.4.2019

Blogi: Poteroissa ei ole pakanoita

Kirjoittaja on Taysin lääkäri ja päivystyksen, anestesiologian, ensihoidon ja tehohoidon toimialuejohtaja. Hän on neljän lapsen äiti vaihtelevalla kannatuksella. Intohimona hänellä on kirjat, avaruus ja elämä.

Tarinoita Taysista: Sally Jarvela1

Alkuvuodesta maanpuolustuskurssilla huomasin, että kovin suomalaiseksi koetut arvot  – koti, uskonto ja isänmaa – ovat ehkä arkielämässä muuttaneet muotoaan. Poikkeusoloissa ne ovat silti edelleen se graniittinen peruskallio, johon yhteiskuntamme tukeutuu. Rintamiestalot rapistuvat, mutta maailman onnellisin kansa turvaa vakavan paikan tullen lopulta varsin konservatiivisiin asioihin. Seurakunnan edustajan kertoessa valmiudesta ja kokemuksista poikkeusoloissa tajusin, että olen todistanut työssäni samaa ihmisyyden säröilyä ja tarvetta löytää lohtua.

Muistan erään heinäkuun yön päivystyksessä ensimmäisessä kesätyössäni lääkärinä neljän opiskeluvuoden jälkeen. Kävelin terveyskeskuksen hiljaista ja pitkältä tuntuvaa käytävää. Loppuvaiheen syöpäpotilaan laskimoyhteys oli tukossa mutta kipulääkkeet ja nesteytys olivat tarpeen. Kokenut hoitaja oli yrittänyt uuden yhteyden laittamista jo useita kertoja onnistumatta. Oma yhden käden sormilla laskettu kokemukseni kanyylinlaitosta ei tuntunut riittävältä, mutta vastuun mukaisesti sellaisen laiton piti nyt onnistua.

Potilassängyssä langanlaiha ja sairauteensa väsynyt nainen antoi tottuneesti käsivartensa käsittelyyni, ja kuin ihmeen kaupalla kanyyli ui laskimoon. Onnistumiseen tyytyväisenä olin jo lähdössä huoneesta pois valmistautuen hyvästelemään potilaan ja paikalla olleen puolison. Puoliso kuitenkin tarttui käteeni ja kysyi: ”Uskotko Jumalaan? Rukoiletko kanssani?”

Kysymystä korkeammasta voimasta ja tarvetta uskoa sellaiseen olen sittemmin todistanut useampia kertoja vakavan vammautumisen tai kuoleman kohdatessa. Jumalaa kutsutaan apuun, kun todellisuus särkyy yllättäen ja toivo tulevaisuudesta tai usko tieteeseen horjuu. Ihmismielen kestokyvyn rajoilla ateismin rajat haalistuvat.

Lääkärin ja hoitotiimin tehtävä on kovin konkreettinen, täynnä ennalta harjoiteltuja askeleita ja toimia. Sen sijaan läheisen osaksi ei jää muuta kuin takertua siihen toivoon ja lohtuun, joka löydettävissä on. Joskus lääkärinäkin vaikean tapauksen jälkeen jää jäljelle hiljainen ja nimetön toive selviämisestä siitä, mitä lääketiede ei voi enää korjata.

Maanpuolustuskurssilla upseeri ja herrasmiesluennoitsijamme kommentoi seurakunnan roolia ja kertoi nähneensä, kuinka luotien tai kranaatinsirpaleiden pään yli viuhuessa tulee hetki, jolloin korkeampaa voimaa kaivataan uskontokunnasta riippumatta.

Lääkärinä näen vastaavia hetkiä päivystyksen traumahuoneessa tai kuolevan potilaan sängyn vieressä. Kesätyössäni nuorena kandidaattina vastasin potilaan puolisolle: ”Rukoillaan vaan”. Sinä kesänä opin itse, että poteroissa ei ole pakanoita – eikä päivystyksessä.

Sally Järvelä

Uusimmat tarinat

5.8.2019
5.7.2019
24.6.2019
20.6.2019
19.6.2019
17.6.2019
17.6.2019
11.6.2019
29.5.2019
22.5.2019
18.4.2019
17.4.2019
12.4.2019
12.4.2019
29.3.2019
29.3.2019
1.3.2019
26.2.2019
20.2.2019
22.1.2019
20.12.2018
5.12.2018
20.11.2018
1.11.2018
30.10.2018
26.10.2018
26.10.2018
26.10.2018
22.10.2018
19.10.2018
17.10.2018
12.10.2018