Tutkimuksia ja toimenpiteitä silmätautien poliklinikalla

Silmätautien poliklinikalla hoidetaan silmäsairauksia ja tehdään näihin liittyviä tutkimuksia. Tutkimukset ovat usein aikaa vieviä, joten käyntiin poliklinikalla kannattaa varata runsaasti aikaa.

Usein tutkimista tai hoitotoimenpiteitä varten mustuaiset pitää laajentaa. Mustuaiset laajennetaan silmätipoilla, jolloin tarvittava vaikutus saavutetaan yleensä puolen tunnin kuluessa. Laajennustipat vaikuttavat useiden tuntien ajan, jolloin näöntarkkuus voi huonontua ja häikäisyalttius lisääntyä. Tämän vuoksi tutkimusten jälkeen ei voi ajaa autoa.

Silmätautien poliklinikalla tehtäviä tutkimuksia ja toimenpiteitä ovat muun muassa:

Fluoreskeiiniangiografia (FAG)

Flureskeiiniangiografian avulla tutkitaan lähinnä verkkokalvon sairauksia. Tutkimuksessa ruiskutetaan väriainetta verisuoneen (esimerkiksi kyynärtaipeen laskimoon). Väriaine kulkeutuu verenkierron mukana kaikkialle ruumiiseen. Väriaine ei läpäise terveen verkkokalvon verisuonten seinämiä, eli terveellä potilaalla väriaine näkyy vain verisuonten sisällä. Verkkokalvon kosteassa ikärappeumassa verkkokalvon alle kasvaneista uudissuonista tihkuu väriainetta ja verkkokalvon turvotusalueet keräävät väriainetta. Sokeritautipotilailla saadaan esille pienetkin verisuonimuutokset, joita ei välttämättä näe pelkässä mikroskooppitutkimuksessa, ja tutkimuksen perusteella voidaan suunnitella laserhoitoa. Potilailla, joilla on silmänpohjan verenkiertohäiriö, voidaan arvioida verenkierron riittävyyttä ja verenkiertohäiriön laajuutta.

Hämäränäön testaus

Hämäränäön testauksessa voidaan testata kuinka hyvin silmä sopeutuu hämärään ja kuinka nopeasti sopeutuminen tapahtuu. Normaali silmä näkee hämärässä parhaimmillaan noin 40 minuutin kuluttua. Valoisasta hämärään tullessa mustuainen laajenee heti, jolloin silmään pääsee enemmän valoa. Verkkokalvon tottuminen hämärään kestää pidempään, ja sen vuoksi näkö hämärässä onkin parhaimmillaan vasta 30–40 minuutin kuluttua.

Näkökenttätutkimus

Näkökenttätutkimuksia tehdään silloin, kun epäillään näkökenttäpuutosta tai halutaan seurata puutoksen pahenemista tai paranemista. Glaukoomassa eli silmänpainetaudissa on tyypillistä, että näkökenttäpuutokset ajan mittaan pahenevat, ja hoidon tehokkuutta seurataan näkökenttätutkimuksin. Aivoverenkiertohäiriöiden yhteydessä esiintyvät näkökenttäpuutokset puolestaan saattavat osittain tai kokonaankin parantua.

Näkökenttätutkimuksissa käytetään joko automaattista tutkimuslaitetta tai hoitajan käyttämää ns. Goldmann-perimetriä. Jälkimmäisellä voidaan myös dokumentoida tilanne silloin, kun silmässä on liikerajoitus ja siitä johtuvaa kaksoiskuvaa.

OCT (Optical Coherence Tomography

OCT-tutkimusta käytetään erityisesti verkkokalvon tarkan näön alueen sairauksien tutkimiseen. Laitteella saadaan verkkokalvon läpileikkauskuvia eri suunnista ja tällä voidaan todeta esimerkiksi verkkokalvon turvotustilat, keskeisen verkkokalvon alueen reikä, lasiaisen kiinnittyminen verkkokalvoon tai verkkokalvon alainen uudissuonitus. OCT-tutkimusta varten mustuaiset yleensä laajennetaan eli potilaan on varauduttava siihen, että autoa ei voi ajaa muutamaan tuntiin tutkimuksen jälkeen.

Sarveiskalvotopografia

Sarveiskalvon sairauksiin voi liittyä sarveiskalvon poikkeava muoto. Sarveiskalvon topografiassa mitataan sarveiskalvon etupinnan muoto ja sen poikkeavuudet. Tutkimusta käytetään esimerkiksi sarveiskalvon siirtojen jälkeen, jolloin sarveiskalvo voi aiheuttaa poikkeuksellisen voimakasta hajataittoa. Myös keratokonus eli sarveiskalvon kartiopullistuma voidaan todeta topografian avulla.

Silmänpaineen mittaus

Silmänpaine mitataan yleensä applanaatiotonometrillä eli laitteella, joka painetaan sarveiskalvoon kiinni, jolloin laite mittaa tarvittavan voiman, jolla sarveiskalvon kaareva muoto oikenee mittarin aiheuttaman paineen alla. Tästä voidaan päätellä silmänsisäinen paine. Mahdollisesti tehdyt sarveiskalvon leikkaukset (taittovirheen korjausleikkaukset ym.) tai sarveiskalvon tavallisesta poikkeava paksuus voivat vääristää lukemia. Erityistapauksissa silmänpaine voidaan mitata muillakin menetelmillä.

Silmän etuosien laserhoidot

Jälkikaihi eli kaihileikkauksen jälkeisen kapselipussin takaosan samentuma voidaan hoitaa laserilla. Kaihileikkauksessa potilaan oma mykiö poistetaan ja tilalle asennetaan kapselipussiin (jossa oma mykiö sijaitsi) tekomykiö. Leikkauksessa tehdään avaus kapselipussin etuosaan. Leikkauksen jälkeen kapselipussin takalehti saattaa samentua, jolloin siihen tehdään reikä laserin avulla.

Mikäli potilaan kammiokulma on ahdas eli sarveiskalvon ja värikalvon eli iiriksen välinen kulma on tavallista ahtaampi, voi seurauksena olla silmänpaineen nousu eli glaukoomakohtaus. Tässä tilanteessa silmänpaine voi nousta hyvin korkeaksi ja paineennousu uhkaa vaurioittaa näköhermoa. Tätä voidaan ehkäistä iridotomialla eli värikalvoon tehdään lähelle kammiokulmaa pari pientä reikää, joista kammioneste pääsee virtaamaan kammiokulmaan (josta se poistuu silmästä), vaikka kammiokulma ahtautuisi vielä lisää.

Silmänpainetautipotilailla voidaan joissakin tapauksissa kammiokulman laserkäsittelyllä saada silmänpainetta alhaisemmaksi (ns. lasertrabekuloplastia). Näin voidaan välttyä lääkityksen lisäämiseltä tai siirtää lääkityksen aloittamista tai jopa vähentää lääkitystä. Valitettavasti käsittelyn teho on vaihteleva ja usein saavutettu painetaso huononee muutaman vuoden kuluessa.

Silmänpohjan laserhoito

Diabeetikoilla silmänpohjan laserhoitoja tehdään mm. silloin, kun näöntarkkuus on uhattuna tarkan näön alueen tai sen läheisyydessä olevien muutosten vuoksi, jotka voivat johtaa verkkokalvon turvotukseen ja näön pysyvään heikkenemiseen. Lisäksi diabetekseen voi liittyä uudissuonikehitystä, joka hoitamattomana voi johtaa silmänsisäisiin verenvuotoihin, verkkokalvon irtoamiseen sekä silmän etuosiin levitessään vaikeasti hallittavaan silmänpaineen nousuun. Ajoissa hoidettuna nämä komplikaatiot voidaan usein estää verkkokalvon laserhoidolla, jolloin verkkokalvon hapenpuute vähenee ja uudissuonien kasvu saadaan usein pysähtymään. Diabeetikon näön heikkenemisen ja sokeutumisen riskiä voidaankin huomattavasti pienentää ajoissa ja oikein toteutetulla laserhoidolla.

Verkkokalvon repeämiä, joita voi syntyä itsestään tai silmään kohdistuneen iskun tai lasiaisirtauman yhteydessä, voidaan rajata laserilla. Hoitamattomana verkkokalvon paikallinen repeämä voi aiheuttaa verkkokalvon irtoamisen kokonaan tai osittain, jolloin seurauksena voi olla silmän sokeutuminen. Mikäli verkkokalvo on jo lähtenyt irtoamaan, ei asiaa voida enää korjata laserilla, vaan joudutaan turvautumaan leikkaukseen näkökyvyn palauttamiseksi tai säilyttämiseksi.

Myös silmän verenkiertohäiriöiden (etenkin silmän keskuslaskimotukoksen) jälkeen on laserhoito joissakin tapauksissa tarpeen verkkokalvon ja silmän etuosien uudissuonituksen ja siihen liittyvien komplikaatioiden ehkäisemiseksi.

Ultraäänitutkimus

Ultraäänilaitteella voidaan mitata silmän pituus ja tutkia silmän rakenteita silloin, kun esimerkiksi silmänsisäisen verenvuodon, harmaakaihen, sarveiskalvosamentumien tai muiden syiden vuoksi silmän sisään ei saada muuten näkyvyyttä. Tutkimuksella voidaan mm. todeta tai poissulkea verkkokalvon irtauma tai kasvaimia. Myös silmälihaksia voidaan tutkia ultraäänellä. Sarveiskalvon paksuus voidaan myös määrittää ultraäänilaitteella.

Verkkokalvon tutkiminen

Verkkokalvon sairauksissa on usein hyvän näkyvyyden mahdollistamiseksi laajennettava mustuainen silmätipoin. Tipat vaikuttavat muutaman tunnin ajan, jolloin silmä voi olla häikäisyaltis ja taittovirheestä riippuen näkö saattaa olla huono. Tämän vuoksi on varauduttava siihen, että ei saa ajaa autoa tutkimuksen jälkeen muutamaan tuntiin.

Mikroskoopin lisäksi verkkokalvon tutkimiseen käytetään erilaisia linssejä. Osa niistä on linssejä, joita pidetään silmän edessä, ja jotkin painetaan silmän pintaan kiinni. Tässä tapauksessa silmän pinta puudutetaan puuduttavilla silmätipoilla, ja useiden linssien pintaan laitetaan vielä viskoainetta eli geeliä, jotta silmän ja linssin väliin ei jää näkyvyyttä haittaavia ilmakuplia.

Värinäön tutkiminen

Värinäköä voidaan testata kuvasarjoilla, joista normaalin värinäön omaava ihminen tunnistaa kuvia tai numeroita. Kuvat on tehty siten, että henkilö, jolla on värinäön häiriö, ei tunnista osaa kuvista tai tunnistaa ne väärin. Tarkemmin värinäköhäiriön luonnetta voidaan tutkia myös värinappulatesteillä, jossa eriväriset nappulat laitetaan järjestykseen värisävyjen perusteella. Tässä testissä värinäön häiriöt aiheuttavat sen, että testattava henkilö laittaa nappulat väärään järjestykseen. Kolmas mahdollisuus on anomaloskooppitutkimus, jossa tutkittavalle esitetään laitteella värisävy ja tutkittava säätää laitteeseen toiseen ruutuun mahdollisimman samankaltaisen värisävyn.